Vieläkin harvinaisempi tietämättäni

Nyt on ollut hieman hiljaiseloa blogissa, koska on ollut niin paljon muuta elämässä. Molemmat koirani olivat viime viikolla leikkauksessa, toiselta poistettiin sappi ja toiselta korjattiin nivustyrä ja samalla steriloitiin. Nyt on kyllä toipuminen jo lähtenyt hyvin alkuun kummallakin. 

Mutta sitten niihin muihin asioihin, jotka ovat vieneet ajatukseni ja aikani…

Yllätys liittyen omaan terveyteen

Koin myös pienoisen järkytyksen, kun etsiessäni lapsuudenaikaisista sairaalapapereista verikoetuloksia, löysin yllättävää tietoa omasta terveydestäni. Olin kyllä aiemminkin noita papereita lukenut, mutta silloin en tiennyt kaikkea sitä mitä nyt tiedän, joten en huomioinut kaikkea sieltä löytyvää tietoa. 

Minulle siis selvisi että kun minulta 9-vuotiaana oli poistettu oikea keskilohko keuhkoista bronkiektasioiden (keuhkoputken laajentumat) takia, tuo poistettu osa oli otettu uudelleen tutkittavaksi myöhemmin. Sitä tutkittaessa oli havaittu että sieltä puuttui bronkuksista rusto kokonaan tai osin rusto on ollut epämuodostunutta eli tarkoittaa bronkomalasiaa. 

Nyt kun olen vielä tilannut kaikki tutkimusraportit ja muut tulokset tuolta ajalta, kävi ilmi että kyllä siellä on useaan otteeseen mainittu noita asioita. Eli tässä otteita papereista vuosien varrelta. Nämä siis löytyvät vuosilta 76-85, jolloin olin 6-15 -vuotias. Aikuisena näitä asioita ei ole tutkittu ja kun siirryin 17-vuotiaana Lastenklinikalta Iho- ja allergiasairaalan seurantaan, nämä jutut ovat tyystin unohtuneet. Silloin ei ollut Kantaa eikä vielä 80-luvulla tietokoneitakaan, ainakaan monessa paikassa ja yleisessä käytössä. Olen ihmetellyt kyllä sitäkin miksi minut siirrettiin Allergiasairaalan seurantaan, kun monista allergiatesteistä huolimatta en ole koskaan ollut millekään allerginen. Saatan jopa epäillä sitä onko minulla edes astmaa ensinkään….Koska kunnollista vastetta lääkkeille ei ole koskaan saatu, silti olen niitä lähes koko ikäni käyttänyt. Oikeasti hoito ja seuranta olisi kuulunut ennemminkin Meilahteen, jossa olisi ollut enemmän tietoa harvinaisista keuhkosairauksista. Silloin se diagnoosikaan ehkä ei olisi unohtunut vain tuonne papereihin….

oznorWO
hdrpl
oznorWO
oznorWO
qrf
qrf
qrf
oznorWO

Papereissa nykypäivänä ja viimeiset 30 vuotta, on lukenut vain ei- allerginen astma ja bronkiektasia, ei mitään muuta keuhkoihin liittyvää. Vaikka se oleellinen ja perimmäinen syy käy noista 70-80-luvun papereista ja tutkimuksista oikein hyvin ilmi.

Jos käy keuhkolääkärillä 1-2 kertaa vuodessa ja on siellä sen 15 min per kerta, niin eipä siinä hirmuisia voi olettaa saavansa. Eri asia silloin kun jollakulla ei vielä ole diagnoosia vaan sitä etsitään. Voihan olla että ei silti olisi ollut mitään sen kummempaa tehtävissä, mutta hoidot ja lääkkeet kuitenkin kehittyvät vuosi vuodelta. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Tiedän kyllä muitakin, joille on käynyt vähän vastaavasti. 

Ja siis oletettavaa on, että lääkärit ovat aikanaan selittäneet näitä asioita minulle ja äidilleni, mutta kun ei maallikko näistä juuri ymmärrä, niin eipä äitinikään niitä muistanut. Minulla nyt vain oli heikot keuhkot ja olin aina kipeänä. Itsekin aloin vasta eläkkeelle jäätyäni oikeasti kiinnostumaan näistä asioista ja omasta terveydestäni. Mutta edes eläkepapereissani tai niissä lääkärintodistuksissa ei tietenkään tätä asiaa mainita, koska silloisella hoitavalla lääkärillä ei tästä ollut mitään tietoa, kuten ei itsellänikään. Eli elin yli 40 vuotta vain “heikoilla keuhkoilla” ja astman kanssa, ajatellen että tämä nyt on vain minun osa elämää. Bronkiektasiaan tutustuin tarkemmin vasta sen myötä, kun menin Hengitysliiton toimintaan mukaan, vaikka olen sitäkin sairastanut liki koko ikäni. 

Bronkomalasia

https://www.diseasemaps.org/bronchomalacia/top-questions/living-with-and-be-happy/

Bronkomalasia siis tarkoittaa isojen keuhkoputkien kasaanpainumista uloshengityksen aikana. Normaalisti niiden rusto estää kasaanpainumisen, mutta jos rustoa ei ole lainkaan tai se on epänormaalia, on tilanne toinen.

Oireet ovat paljolti samoja kuin bronkiektasiassa, mutta jotkin oireet eroavat. 

  • yskä, jonka yhteydessä saattaa tulla pyörtyminen
  • hengenahdistus rasituksessa
  • hengenahdistus selinmakuulla
  • hengityksen vinkuminen
  • limaisuus
  • toistuvat hengitystieinfektiot

Eli tuo hengenahdistus selinmakuulla, hengityksen vinkuminen ovat olleet itsellä aina, mutta eivät välttämättä liity bronkiektasiaan. 

Tässä vielä linkki tarkempaan infoon bronkomalasiasta ja trakeobronkomalasiasta.  

https://www.hengitysliitto.fi/sites/default/files/liitetiedostot/trakeobronkomalasia_ja_liiallinen_dynaaminen_hengitysteiden_kasaanpainuminen_-sairauskuvaus.pdf

Olen myös monesti ihmetellyt oman bronkiektasian erilaisuutta muiden bronkiektasiaa sairastavien oireisiin ja taudin kuvaan. Toki koska sekin on harvinainen sairaus ja oireet voivat poiketa paljonkin, olen kuitannut asian sillä. 

On kuitenkin ollut oireita, joihin ei oikein ole ollut selitystä. Eli omituiset ja todella huonot spirometriatulokset lapsesta asti, huonot PEF-arvot. Ainainen limaisuus, vinkuna, pihinä, ritinä ja rohina keuhkoissa. Vaikka oma tilanne olisi kuinka hyvä, nämä oireet eivät poistu. Vaikeus saada limaa ylös. Tämä ongelma myös ollut koko ajan sekä kumea ”hevosyskä”…. 365 päivää vuodessa. En sitten tiedä kuuluuko tähän myös se, että joskus liikkuessa jos alkaa yskittää, tuntuu että happi loppuu ja yskiminen menee yökkäämiseksi, kun ei oikein pysty/jaksa yskiä… mutta limaa silti irtoaa.

Tätä asiaahan siis ei ole aikuisena tutkittu mitenkään, eikä minulle ole aikuisena kertaakaan tehty keuhkojen tähystystä. Myöskään TT-kuvissa, joissa on tutkittu vain bronkiektasiatilanne, tämä ei ole voinut tulla ilmi, koska niitä ei ole otettu uloshengitettäessä. 

Oma reaktio

Kyllähän tuo tavallaan järkytti, mutta myös selvensi asioita. Eniten kuitenkin järkytti tuon asian ”unohtuminen”, tuonne potilaspapereihin. 

Tuo asian selviäminen aiheutti sen että itkin puoli päivää ja olin pari päivää masentunut, mutta sitten se pikku hiljaa häipyi taka-alalle. Jos oma usko maamme terveydenhuoltojärjestelmään on ollut heikoilla aiemmin, niin ymmärrätte varmaan että nyt se hiipui taas alemmas… 

En varmaan olisi ikinä saanut tätä asiaa selville tai sitä ei olisi tutkittu, jos en olisi itse noita papereita ruvennut käymään läpi. No onneksi siirryin tämän vuoden alussa TAYSiin hoidettavaksi, siellä ehkä riittää enemmän tietotaitoa näinkin harvinaiseen juttuun. Ja heillä kyllä lähti heti alkuun tuo tutkimuspuolikin käyntiin ihan eri lailla kuin muualla aiemmin. 

Onhan tämä oma sairaus paljon pahempi kuin bronkiektasia yksin tai bronkomalasia/trakeobronkomalasia pelkästään, mutta ei todellakaan kannata ruveta miettimään tätä asiaa sen enempää, koska se vain masentaa. Jos olen selvinnyt sen kanssa jo 50 vuotta, niin enköhän selviä vielä muutaman kymmenen vuotta. Ja jos keuhkot tekee stopin, niin sitten tarvitsee toivoa että löytyisi uudet tilalle. Elämä vaan on…..

Tänään kyllä en ole ihan niin positiivinen kuin yleensä, koska kahlasin läpi tuon paperivuoren elämäni ensimmäiseltä 20 vuoden ajalta, eikä se ollut mitenkään positiivista luettavaa….

Ehkäpä tämä lopultakin kuitenkin selviää pikku hiljaa….Että onko tälle synnynnäiselle keuhkojen epäkuranttiudelle jokin virallinen nimikin… Siis bronkomalasia kyllä, mutta onko olemassa vielä tarkentavaa diagnoosia asiaan. Löysin kyllä netistä yhden vaihtoehdon, mutta ilman lääkärin diagnoosia en rupea julkisesti itseäni diagnosoimaan…..

Ja jos minulle haluaa laittaa viestiä tai sähköpostia, niin oikein mielelläni niitä luen ja vastailen sitten kun vaan kerkiän. Mitä vain aiheesta tai aiheen vierestä. …

Jos tarvitset lisätietoa harvinaissairauksista löydät sitä täältä

https://harvinaiset.fi/

https://www.harso.fi/

https://www.terveyskyla.fi/harvinaissairaudet

https://www.invalidiliitto.fi/toiminta/harvinaiset

http://www.orpha.net/national/FI-FI/index/harvinaiset-sairaudet/

https://www.hus.fi/hoidot-ja-tutkimukset/harvinaiset-sairaudet

https://www.hengitysliitto.fi/fi/hengityssairaudet/harvinaiset-keuhkosairaudet?gclid=Cj0KCQiAhs79BRD0ARIsAC6XpaV1fKzbXjqAeQa-2ny6mfieD8OhedDLG2bt15X0vpf-Yr18BIwuLOoaAtjxEALw_w

EX-koulukiusattu ja esiintymiskammoinen

Ex-koulukiusattu ja esiintymiskammoinen
Ensin oli aikomus tehdä näistä aiheista kaksi eri tekstiä, mutta koska ne liittyvät vahvasti toisiinsa, päätin kirjoittaa niistä yhdessä. Blogissa on myös toinen teksti joka sivua tätä aihetta ja se voi esiintyä myös muissa teksteissäni, koska on osa elämääni.

Tässä linkki toiseen tekstiini:

https://noitawoimaa.fi/?s=kokemustoimija

Taustaa

Olen perheeni ainoa lapsi ja sairastanut lähes koko ikäni harvinaista hengityssairautta nimeltä bronkiektasia, tarkoittaa parantumattomia keuhkoputkien laajentumia. Lisäksi on ollut astma, refluksi ja migreeni. En myöskään ollut koskaan päivähoidossa ennen kouluikää, koska äitini oli perhepäivähoitaja. Siitä varmaan osin johtuu että en oppinut pitämään puoliani ja olin todella ujo ja hiljainen vieraiden ihmisten seurassa.

Olin lapsena myös paljon sairaalassa, mikä varmaan osaltaan lisäsi omaa epävarmuutta. Koin jo silloin olevani jollain tapaa erilainen, koska ei “normaalit” lapset joudu viettämään aikaa sairaalassa ja he jaksavat kirmailla pitkin maita ja mantuja toisin kuin minä. Jälkeenpäin ajatellen olisin ehkä kaivannut sellaista rohkaisua pienestä pitäen, että olet täydellinen juuri tuollaisena ja muista aina pitää puolesi! Nyt sain huolenpitoa ja suojelua, mutta en rohkaisua itselleni tai itsetunnolleni. Mutta en tästä syytä ketään, koska eihän tuollaisia asioita 70-luvulla juurikaan ajateltu. Olisin aina myös halunnut itselleni vaikka isoveljen joka olisi pitänyt puoliani ja jonka kanssa olisi voinut vaikka tapella….😉

Erilaisena yksin

Jo ensimmäisinä koulupäivinä ekalla luokalla en uskaltanut mennä muiden touhuihin mukaan vaan katselin vierestä. Sain kyllä jollain tapaa kavereita vielä ala-asteen alkupuolella, mutta jossain vaiheessa nämäkin kaverit kääntyivät minua vastaan. Pojat kyllä silloin tykkäsivät minusta, mutta ehkä sekin osin teki muut tytöt kateelliseksi. Olin myös fiksu ja oppiminen oli minulle helppoa. Pärjäsin hyvin kaikissa aineissa vaikka kuvaamataito, käsityöt ja matikka olivat lempiaineitani sekä maantieto ja äidinkieli. Hikarithan tulevat yleensä kiusatuiksi, vaikka en oikeasti ala-asteella koskaan lukenut läksyjä, ainoastaan tein tehtävät. Pärjäsin sillä niin, että lopputodistuksen keskiarvo oli 9.

En sairauteni takia myöskään pystynyt juurikaan juoksemaan, mikä vaikeutti liikuntatunteihin osallistumista. Toki minulla oli lääkäriltä suositus että osallistun sen verran kuin tuntuu hyvältä. Mutta tulin aina valituksi viimeisenä urheilujoukkeisiin ja se oli yhtä piinaa.

Pikku hiljaa tulin myös vainoharhaiseksi kaiken supinan ja kuiskuttelun sekä selän takana hihittelyn johdosta. Ala-asteella kiusaajat eivät useinkaan olleet aina samoja vaan olin yleinen kohde. Joskus sain ex-kavereilta kiusaamis-puhelinsoittoja kotiinkin. Joskus taas joku ylempi luokkalainen taksia odotellessa saattoi alkaa kiusaamaan vain ihan huvikseen.

Yläasteen helvetilliset vuodet

Muistaakseni tilanne yläasteelle siirryttäessä oli jo lähtökohtaisesti huono, koska kaksi parasta kaveriani oli muuttanut jo aiemmin pois paikkakunnalta. Ei siis ollut lähtökohtaisesti ketään kaveria yläasteen aloittaessani.

Yläasteella kiusaajaryhmä ehkä hiukan muuttui eli kiusaajia olivat pääasiassa pojat, mutta suosittujen tyttöjen lauma komppasi heitä. He avustivat hihittelyllä ja muulla paskan puhumisella. Ja nekin jotka joskus ala-asteella olivat olleet kavereitani liittyivät tähän ryhmään. Toki minulla oli kyllä pari ystävää koko yläaste-ajan, mutta he eivät minua uskaltaneet puolustaa, koska olisivat siten itse joutuneet silmätikuksi.

Kiusaaminen oli lähinnä nimittelyä. Keuhkojeni takia ryhtini ja selkäni oli hiukan kumara jo tuolloin, joten kameli, kyttyrä tai laama olivat minulle oivia haukkumanimiä. Tyttöjen suusta kuulin taas että ”Ei se oo niin pahan näköinen, mut helvetin tyhmä” ja muuta vastaavaa. Eli oikeasti olin nätti ja todella fiksu, mutta en sitä tuolloin itse tajunnut. Kovin fyysistä kiusaaminen ei ollut, mutta henkisesti sitäkin rankempaa. Murkkuikäisenä tuollainen jättää hirveät arvet.

Kamalimpia olivat tunnit, joilla opettaja ei pystynyt pitämään mitään kuria. Niitä pelkäsin eniten. Joskus joku opettaja lähti itkien luokasta. Kerran yksi pölvästi pojista alkoi tökkiä harpilla selkääni tunnilla, se oli ainoa fyysinen kiusaaminen. Siihen onneksi puuttui yksi luokkamme tytöistä, kiitos hänelle, muistan sen ikuisesti. Välillä läheteltiin minulle lappusia luokassa, joissa luki jotain inhottavaa.

Kiusaamiseen toki yritettiin puuttua yläasteella, mutta opettajan ja pahimman kiusaajan vanhempien kanssa puhuminen vain pahensi tilannetta jonkin ajan kuluttua. Tilanne meni siihen että kun oli ”paha” päivä tulossa koulussa, en pystynyt syömään mitään aamulla ja tuoremehunkin oksensin pitkin pihaa. Usein sitten jäinkin ”sairaana” kotiin. Kävin myös psykologilla kerran, mutta hän vain totesi että ”Ei sussa ole mitään vikaa, vaan sun kiusaajissa”. Ei se silloin juuri minua auttanut. Mutta olen onnellinen, että en ole nyt tuossa tilanteessa ja tuon ikäinen, koska todennäköisesti minuun pumpattaisiin masennuslääkkeitä ym. ja niiden vaikutuksista ei oikeasti kukaan voi olla varma.

Esiintymiskammo

Tämän kaiken seurauksena minulle tuli todella paha esiintymiskammo, pelko suuria ihmismääriä kohtaan, masentuneisuutta ja ahdistusta, joita ei silloin diagnosoitu mitenkään. Tulin vieläkin hiljaisemmaksi ja sisäänpäin vetäytyneeksi. Kenenkään kanssa en voinut asiasta keskustella, en edes vanhempieni. Kehittelin omat mielikuvitus-maailmani sille, millaisen olisin halunnut elämäni olevan. Iltaisin fantasioin itseni uneen. Kuuntelin myös paljon musiikkia. Kävin joskus kaverin kanssa leffassa tai muutaman kerran koulun discossa, mutta eipä tuo onnea tuonut, kun siellä oli samat kiusaajat sielläkin.

Sain ensimmäisen poikaystäväni kirje-kaveruuden myötä, mutta sekin loppui siten että hän mitään ilmoittamatta ”katosi”. Se oli helppoa, kun en ollut koskaan edes käynyt hänen kotonaan, kun hänellä oli auto ja minä alaikäinen. Se jätti lisää haavoja ja epäluottamusta. Tosin ymmärrän hänen reaktionsa, koska olin itse tuolloin niin rikki ja kykenemätön mihinkään parisuhteeseen kuin vain voi olla. Mutta silloin en tietenkään sitä tajunnut.

Sain yläasteen lopulla uuden ystävän, joka oli minulle kuin kultakimpale. Hän muutti lopulta asumaan meille omien taustojensa takia sijaisperheeseen. Hänen kanssaan pystyin vihdoin puhumaan. En tiedä oikeasti miten rankkaa se oli hänelle, koska ei hänenkään elämänsä ongelmatonta ollut. Tästä johtuen aloin tulla ulos kuorestani ja elämään… Askel kerrallaan. En voi koskaan kyllin kiittää häntä tuosta ajasta.

18 v ja ammattikoulu

Elämäni alkoi muuttua, kun lopetin lukion kesken (ensimmäinen itsenäinen päätös) ja menin ammattikouluun autopuolelle. Yksi suuri onni oli oma auto ja ajokortti. Olin vihdoinkin vapaa! Ei enää kiusaajia, uusi ympäristö ja maantie kutsui. Olin tuossa vaiheessa jo rohkeampi, mutta todella ujo vieläkin. Poika-lauman keskellä olo tosin oli huomattavan paljon kotoisampi. Ammattikoulu meni minulta helposti ja sain luokan parhaan stipendin molempina vuosina. Edelleen jännitin kyllä esiintymisiä ja vieraita ihmisiä aivan hirveästi. Small talk oli minulle tyystin vieras ja mahdoton käsite.

Muutin kotoa pois 19-vuotiaana. Valitsin myös tarkoituksella itselleni haastavan työn eli asiakaspalvelun autovaraosamyyjänä. Jouduin siis ihmisten kanssa tekemisiin koko ajan ja vielä miesvaltaisella alalla. Tuolloin oli vielä paljon ennakkoasenteita, tosin ensimmäisessä työpaikassani oli naisenemmistö. Toinen omistaja oli nainen. Opiskelin myöhemmin vielä autoteknikoksi, mutta jatkoin varaosapuolella koko sen ajan, kun olin töissä eli noin 20 vuotta. Nykyään olen työkyvyttömyyseläkkeellä keuhkojeni takia.

Tuon ajan miessuhteeni tuppasivat jäämään melko lyhyiksi, 3 vuotta taisi olla maximi. Olin edelleen melko rikki sisältä, eikä minulla ollut keinoja ilmaista tunteitani järkevällä tavalla. Tai ehkä en edes tiennyt miten niitä ilmaistaan. Kaikki mennyt tuska oli edelleen sisälläni ja haki reittiä tulla ulos. Itsetuntoni oli melkoisen huono, en pitänyt itseäni arvokkaana.

Elämää

Rohkeutta sain kuitenkin pikku hiljaa lisää. Takapakkeja kuitenkin tuli aina välillä. Avomieheni kuolema autokolarissa ollessani 25 vuotias, pisti minut ajattelemaan asioita syvemmin ja kasvatti minua henkisesti varmaan monta vuosisataa. Päätin myös että hänen kuolemallaan täytyi olla jokin merkitys. Päätin että aion itse ainakin tehdä kaikkeni löytääkseni sen merkityksen.

Minulle se merkitys oli tuo henkisen kasvun paikka. Rohkeuteni kasvoi myös aimo harppauksen, mutta patoutuneisiin tunteisiin tuli taas vain lisää kuormaa. Enkä vieläkään osannut kunnolla ilmaista tunteitani. Tuotakaan tilannetta ei käsitelty enkä käynyt psykologilla. Onneksi minulla oli koirani, joka lohdutti sekä muutama hyvä kultaakin arvokkaampi ystävä.

Yritin myös liian nopeasti tuon kolarin jälkeen hypätä uusiin ihmissuhteisiin. Ne päätyivät melko lyhyeen. Nyt tosin olin jo vähän ihmissuhde-taitoisempi kuin aiemmin. Arvostin myös itseäni enemmän, mutta en silloinkaan riittävästi.

Uusi elämä

2000-luvun taitteessa muutin Kanta-Hämeeseen, sain kertaheitolla avomiehen ja uusioperheen. Siinä olikin melkoinen sopeutuminen minulla ja koirallani. Poikani syntyi 2002. Raskaus ja sen jälkeinen aika laukaisivat pahenevan ahdistuneisuushäiriön ja masennuksen. Osatekijänä on myös voinut olla käsittelemättömät asiat elämässäni, vuosia jatkunut raudan puute sekä tunteiden tukahduttaminen.

Sain masennuslääkityksen ja rahoittavia. Elin usvassa ja tunteilta lähti terä. En edes muista kunnolla poikani ensimmäisiä vuosia. Olin myös todella väsynyt. Jossain vaiheessa kävin traumaterapiassa käsittelemässä kolari-asiaa sekä myös psykiatrisen hoitajan luona säännöllisesti.

Ikävä kyllä koin myös uusioperheessäni jotenkin ulkopuolisuuden tunnetta, eli tunnetta että en kuulu joukkoon. Avioliitto päättyi eroon vuonna 2015 ja tuo vuosi toi mukanaan myös paljon muuta uutta elämääni. Poikani oli tuolloin 13v.

Uusi alku kasvulle

Vuonna 2015 valmistuin Hengitysliiton kokemustoimijaksi. Tuolloin vielä ajattelin että mahtaako tämä koskaan minulta onnistua, koska kokemustoimijan on tarkoitus esiintyä ihmisille omaa kokemustarinaansa kertoen. Tuolloin vieläkin jännitin esiintymistä hirveästi.

Olin jo aiemmin päässyt kaikista psyykelääkkeistä eroon. Ainut mikä on vieläkin työn alla on Ketipinor nukkumiseen. Siitä on täällä oma juttunsa.

https://noitawoimaa.fi/?s=ketipinor

Kokemustoimijuus avasikin elämääni niin paljon mahdollisuuksia ja uusia ovia, etten olisi ikinä uskonut. Se on myös asia, joka on vienyt minua kaikkein eniten eteenpäin sekä esiintymispelon että kiusaamisten jättämien jälkien kanssa.

Omaa tarinaani työstäessäni ja kertoessani sitä kerta kerralta avoimemmin, on se muuttanut omaa suhtautumistani itseeni. Se on myös tuonut valtavan halun pyrkiä vaikuttamaan asioihin ja auttamaan muita ihmisiä. Olen jopa tehnyt videoita ja podcasteja sekä tulen lähiaikoina esiintymään meidän paikallis TV:ssä.

Olen kasvanut ihmisenä viimeisen viiden vuoden aikana enemmän kuin koskaan ennen. Olen oppinut paljon sekä itsestäni että kiusaajistani. Kiusaamistarinani oli vuonna 2019 Koulurauhaa – lehdessä omin sanoin kirjoitettuna, mutta nimettömänä. Myös sen tarinan kirjoittaminen vei minut aimo harppauksen eteenpäin.

Olen myös huomannut, että kun on itselle tärkeä aihe tai päämäärä, ei esiintyminen kammota ja sitä suorastaan odottaa innostuneena. Olen siis puhunut jopa noin sadalle ihmiselle ja selvinnyt siitä erinomaisesti. Vielä viisi vuotta sitten en tätä olisi uskonut jos joku olisi tullut tämän kertomaan.

Myös kun on valmistellut oman esityksen hyvin ja eritoten kun tietää mistä puhuu. Ja kukapa tietää sinusta itsestäsi parhaiten? Myös se että palaute on ollut positiivista ja että esiintymiseni on auttanut muita, kannustaa eteenpäin. Olen myös tajunnut olevani poikkeuksellisen älykäs, lahjakas ja luova monellakin eri tapaa. Toki minullakin on puutteita, kenenkään ei tarvitse edes yrittää olla täydellinen. Olen edelleen huono näyttämään tunteita, touhuan liikaa asioita kaiken aikaa, sanon jotkut asiat liiankin suoraan, pyrin liikaa täydellisyyteen ja toki moni piirteeni voi joitain ärsyttää. Olen kuitenkin minä kaikkine näine ominaisuuksineni ja olen ylpeä siitä. Ja olen ylpeä siitä että uskallan olla ylpeä itsestäni.

Johtopäätös

Nyt pyydän anteeksi kiusaajiltani seuraavasta. Olen itse tullut siihen lopputulokseen, että ne jotka kiusaavat, ovat yleensä varustettu huonolla itsetunnolla, heillä voi olla pahojakin ongelmia kotona ja useasti he eivät ole älyllisesti kovin lahjakkaita. He myös voivat purkaa omaa pahaa oloaan siihen, että kiusaavat muita. Se ei toki silloin kiusattua lohduta pätkääkään, mutta jälkeenpäin näkee selkeästi nämä asiat. Ja tavallaan säälin heitä.

Itsellä oli vuosikymmeniä hirveä koston ja näyttämisen fiilis kiusaajille, mutta viimeisen viiden vuoden aikana se on melkein kokonaan hävinnyt. Koska lopputulos on nyt se, että itsellä menee hyvin eikä mitään hajua ovatko kiusaajat kaikki edes hengissä.

Tämä on vain ja ainoastaan minun elämä ja vain minä päätän ja olen vastuussa miten sen elän. Yritän myös saada muita ihmisiä ymmärtämään saman. Yritän myös pitää elämäni vapaana asioista, jotka tuovat minulle mielipahaa tai vievät vain energiaa ja aikaa, antamatta mitään.

Vinkkejä

Kaikki mitä kannat mukanasi taakkanasi sekä miten suhtaudut asioihin tai itseesi, vaikuttaa jopa terveyteesi. Kun pääset taakoistasi eroon ja pystyt avaamaan sisimpäsi ottamaan rohkeasti vastaan jokaisen päivän ja annat itsellesi kaiken sen arvon mikä sinulle ainutlaatuisena ihmisenä kuuluu, huomaat että mikään ei enää ole mahdotonta ja jokainen päivä saa ihan uudenlaista potkua.

Kaikki on siis kiinni vain, yksin ja ainoastaan sinusta itsestäsi. Vaikka kiusaajat ovat hankaloittaneet elämääsi, sinä itse kuitenkin olet siitä vastuussa eikä kannata antaa heille sitä, että onnistuisivat pilaamaan elämäsi. Marttyyriys ei auta ketään. Yritä sitä vastoin keksiä ja harrastaa asioita, joilla saat kasvatettua omaa itseluottamustasi, itsetuntemustasi ja rohkeuttasi. Se on mahdollista, koska minäkin olen saanut sen tehtyä 😍.

Meillä jokaisella on siihen omat tapamme, mikä pätee minuun ei välttämättä toimi sinulla. Mutta se vaatii rohkeutta, aina pikkuisen enemmän ja sen että ajoittain poistut omalta mukavuusalueeltasi ja ylität itsesi sekä rajasi. Kun teet sen kerran, yleensä haluat tehdä sen uudestaan. Joka kerta rohkeutesi ja itsevarmuutesi kasvaa. Tietenkin voit jatkaa sitä vanhaa turvallista elämääsi ilman riskejä, mutta mieti, onko se sitä mitä oikeasti haluat? MItä sinä oikeasti haluat ja millainen haluat olla? Kukaan muu ei voi estää sinua olemasta sinä ja elää sinunlaistasi elämää kuin sinä itse. Kaikki muut ovat vain tekosyitä. Ja huom. tämä on vain minun käsitys asiasta, tästä saa olla eri mieltä.

Ole lempeä itsellesi, etene askel kerrallaan ja anna itsellesi ja elämällesi mahdollisuus!! Sinulla on vain tämä yksi elämä ja sinä olet ainutlaatuinen ihminen vaikka olisit kuinka epätäydellinen ja erilainen. Meidän kuuluukin olla erilaisia. Maailma olisi pirun tylsä paikka jos olisimme kaikki samanlaisia!

Vaikka olisit tehnyt tähän mennessä mitä tahansa, aina voi muuttaa elämän suuntaa ja kääntää uuden sivun. Se vaatii vain sinun päätöksen, ei enempää eikä vähempää.

Jos joku haluaa keskustella asiasta kanssani tai muuten vain vaihtaa ajatuksia, niin minulle voi lähettää sähköpostia.

Zemppiä erinomaiseen elämään, se alkaa juuri nyt!

kirsi.maria.koivu@gmail.com

Tässä vielä linkkejä sivuille, joista voi olla hyötyä näiden aiheiden kanssa.

http://www.koulukiusaaminen.fi/

https://mieli.fi/fi/mielenterveys/vaikeat-el%C3%A4m%C3%A4ntilanteet/koulukiusaamisen-kohteeksi-voi-joutua-kuka-tahansa

https://anna.fi/hyvinvointi/itsetuntemus/nain-koulukiusaamisen-jattamat-jaljet-voivat-ilmeta-aikuisialla-asiantuntija-on-hyva-tietaa-mista-oma-kaytos-johtuu

https://www.apu.fi/artikkelit/koulukiusaattu-kirjailija-antti-ronka-minusta-tuli-silmatikku-en-osannut-puolustautua-ja-alistuin

https://elomedia.elo.fi/artikkelit/mika-esiintymisessa-pelottaa

https://jukkaniittymaa.com/2018/05/06/miten-hillita-esiintymispelkoa-tai-jannitysta/